TOSI-TV pitää nykyisin sisällään muun muassa elämänmuutosta ja ihmissuhteita käsitteleviä sekä seikkailullisia ja kilpailullisia tv-sarjoja. Yhteistä niille tuntuu olevan jonkinlainen sensaatiohakuisuus sekä niin sanotut aidot ihmiset.

Entä teatteriesitys tosi-tv-kilpailusta! Mitä se voi olla?

Eihän suureellisia kilpailutehtäviä mitenkään rakenneta teatterin lavalle; sen kaltaista jännitystä ei saada aikaan. Parodiaa?

Nehän tekevät sen itse. Tuotantokoneistoa voi tietysti pitää metaforana jostain isommasta ja todemmasta tai ottaa sarjan tekeminen tapahtumien kontekstiksi.

KANSALLISTEATTERISSA ensi-iltansa saanut, Kristian Smedsin kirjoittama ja ohjaama Viidakon villit naiset tekee lähinnä viime mainittua.

Karnevalistinen tapahtumaympäristö toimii lähinnä viihdykkeenä ja kontrastina toisen puoliskon vakavalle viestille. Esitys liikkuu usealla tasolla ja sen juonirakenne on sen verran löyhä, että siihen voi sovitella omiakin assosiaatioitaan.

Realityn voi halutessaan tulkita toimivan vertauskuvana nykymenolle, jonka yhä useampi kokee muistuttavan jonkin suuren luokan tuotantokoneiston luomaa keinotodellisuutta. Tätä teemaa ei kuitenkaan ruokita havaintoa syvemmäksi.

Esityksen nimi viittaa vuonna 2012 alkaneeseen Viidakon tähtöset -sarjaan, joka tuli tunnetuksi huutavista, kiroilevista ja tappelevista kilpailijoista. Sittemmin kilpailusarjat ovat siistiytyneet, eikä Kansallisessakaan kovin monta kirosanaa kuulu.

Nujakoitakin on vain yksi, mutta siinä pääsee hengestään Hannu-Pekka Björkmanin esittämä tuottaja-juontaja.

SMEDS luonnehtii esitystä kansankomediaksi. Sellaisia elementtejä löytyykin, kuten tuttuja ihmistyyppejä touhuamassa pienessä yhteisössä ja ottamassa vallan hetkeksi omiin käsiinsä.

Esityksen hahmot ovat alussa koomisia, mutta varsinkin väliajan jälkeen hymyt karisevat katsomosta. Keskittyneimmin esitys katsoo tavallista pientä ihmistä, uimapuvuissaan hortoilevaa kuutta naista.

Muutama surrealistinen hahmokin touhuaa mukana: Johnny Debbin merirosvohahmo häälyy taustalla ja yksi osallistujista on lumileopardi. Smedsin edellinen ohjaus, railakas ja näkemyksellinen Jäniksen vuosi vilahtaa mielessä.

Taustatyöt Viidakon tähtösten tyyppisen ohjelman rakennuspalikoista on tehty. Kansallisessa nähdään haastavia olosuhteita, fyysistä kilvoittelua ja tunnustusmonologeja.

Katariina Kirjavainen ja Petri Tuhkanen ovat ansiokkaasti lavastaneet ja visualisoineet näyttämölle ohjelmaformaatin mukaisen estetiikan ja tunnelman: on palmuja, tropiikin yötä, kuun valoa, laavu ja bambu-wc ja tiukkoja lähikuvia heijastettuna takaseinään.

Kun riehaantunut naisjoukko tappaa tuottaja-juontajan, syntyy naisten kesken saman tien feministinen yhteishenki. Sitä julistamaan nousee Tuula (Pirjo Määttä).

Kirkastaakseen yleisölle miehisen vallan luonnetta hän lausuu Tommy Tabermannin rakkausrunon naiselle. Sen mukaan yhteen “hahtuvankeveään naiseen” mahtuu kaikki mitä mies tarvitsee.

VÄLIAJAN jälkeen tunnelma muuttuu, kun saamme tutustua naiskilpailijoihin lähemmin.

Yksi kerrallaan wc:n pöntöllä istuvat naiset avautuvat elämänsä kipeistä kohdista kameralle. Sen jälkeen automaattinen pönttö huuhtelee fyysisen ja henkisen jätöksen, ja kilpailija on kuin uusi ihminen.

Kaikilla on surunsa. Saamme kuulla muun muassa, miksi Marja Salon esittämä Lara on hankkinut valtavat tekorintansa tai mikä on Eeva Mäkisen esittämän hymyttömän ja vetäytyvän Tiia-Marin suuri unelma tai mitä Pirjo Määtän hoiva-alan yrittäjä odottaa lähitulevaisuudelta.

Kaikki näyttelijät tekevät pysäyttävää työtä. He ovat kertomustensa sisällä arkisesti ja intiimisti.

Naisten henkilöhahmojen ja taustojen kautta esitykseen tuodaan montakin vakavaa teemaa, mutta niihin ei syvennytä sen enempää. Esityksen katse naisiin on lempeä, eikä heille naureta.

Kaiken kaikkiaan naisten kertomukset ovat esityksen koskettavinta antia, vaikka melko odotettavia ovatkin. Ja tietenkin lauletaan Aikuinen nainen, yhdessä yleisön kanssa.

VIIDAKON VILLIT NAISET on siis naistensa puolella maailmassa, joka on aikamoinen pärjäämisviidakko.

Esityksellä on hyvät hetkensä ja ensi-iltayleisönkin se osallistaa vaivatta, mutta varsinkin alkupuolella kokonaisuus tuntuu vielä keskeneräiseltä.

Esitys on pitkälti sitä, miltä se näyttääkin: absurdiin ja rakennettuun tosi-tv-kilpailuun osallistuu hupsun näköisiä naisia, joilla on todellinen elämä elettävänään.